sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Elämäntapastressaajan ensimmäiset työviikot

Huomenna alkaisi nyt sitten töissä viikko numero kolme (yhdestätoistä). Olot on olleet lievästi ristiriitaiset.

Kyseinen työ on siis keskisuuren yrityksen yritysaspan pyörittämistä alimiehityksellä, joka tulee lomia lähetessä ainoastaan pahenemaan. Toisin sanoen kaikilla on koko ajan kiire ja stressi.

Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että perehdytys on ollut ihan kuralla, mikä on aiheuttanut mulle niin fyysistä kuin henkistäkin pahoinvointia. Olen luonteeltani todella pedantti ja asioita joita elämässäni eniten inhoan, on se etten osaa jotain sellaista mikä mun periaatteessa pitäisi osata. Osaan pyytää apua, mutta jos sitä ei pyydettäessä anneta, menen lukkoon ja kynnys pyytää sitä uudelleen kasvaa eksponentiaalisesti. Tässä tapauksessa tilanne on välillä tosiaan se, että olen pari kertaa apua pyytäessäni saanut vain ympäripyöreitä vastauksia (katsotaan sitä sitten myöhemmin) tai parhaimmillaan en vastausta ollenkaan. Ja koska olen stressaaja luonteeltani, en todellakaan pysty jättämään näitä työahdistusasioita sinne työpaikalle.

Myönnettäköön, että tilannetta on pahentanut se, että olen nyt pitkästä aikaa erossa poikaystävästä aina pari viikkoa kerrallaan, ja siihen sopeutuminen on sinällään jo ihan riittävän vaikeaa. Olen siis työahdistuksen lisäksi ollut myös yksinäinen ja epävarma, mikä ei sinänsä auta tilanteessa yhtään.

Tavallaan kyllä tiedän sen, että useissa töissä tilanne on vähän sama - uusi työntekijä joutuu ikäänkuin itse vastuuseen omasta perehdytyksestään. Saattaisin jopa pitää tilanteesta jos tässä yrityksessä olisi edes jotain ohjeita asioiden hoitamiseen, mutta kun kaikki ohjeet pitäisi itse kirjoittaa muiden ohjeita kuuntelemalla. On hyvin vaikeaa tehdä yksinkertaisiakaan muutoksia asiakkaan tuotteisiin ja tilauksiin, jos mistään ei löydä tietoa siitä kuinka asia hoidetaan. Varmasti ajan myötä tilanne helpottuu kun joka päivä kuitenkin oppii jotain uutta, mutta pelkään pahoin että tällainen kahden ja puolen kuukauden määräaikainen ei siihen riitä.

Nämä kaksi ensimmäistä viikkoa ovat myös lietsoneet mussa hirveää paniikkia tulevaisuuden suhteen. Tuleeko kaikissa tulevissa työpaikoissa olemaan samanlaista? Eikö missään hommia näytetä alussa kunnolla, meneekö jokaisessa hommassa monta viikkoa tai kuukautta siihen, että joudun metsästämään oikeat toimintatavat kiven alta ilman että kukaan edes kertoo mitä kaikkea pitäisi ylipäätään saada tehdyksi? Oonko mä vaan jotenkin viallinen kun en osaa ottaa tätä itsestään selvyytenä?

Ensimmäisen viikon ajan heräilin joka aamu neljältä saamatta enää unta enkä pystynyt syömään koska koko ajan oksetti ja sydän hakkasi, mahakin oli sekaisin. Itkeskelin illalla tilannetta ja tulevaisuutta. Nyt olen vähän rauhoittunut, saan nukuttua jo yli kuuteen ja syömättömyys on kääntynyt siihen, että tilkitsen ahdistustani syömällä ihan liikaa makeaa.

Tällä hetkellä helpottaa ajatus siitä, että tämä loppuu kuitenkin jo yhdeksän viikon kuluttua. Mutta veikkaanpa, että työsuhteen lopussa ahdistuksen osan saa taas se, että ei olekaan enää töitä ja elämä on taas yhtä virastotahojen kanssa painimista. Että en ikinä saa oikeita töitä mistään. Etten opi etten osaa etten sovi.

No mutta, tässä tällainen todella positiivinen väliraportti väliaikaisesti työllistyneen työttömän elämästä. Kerron sitten kun töihin meno ei enää aiheuta paniikkikohtauksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana on vapaa.

(Pidätän oikeuden poistaa spämmi-viestit ja ignorata kettumaisuudet.)